31.8.07

Syy hiljaisuuteen

Suru ja ilo (Sorg och glädj ) J.L.Runeberg

Yhdessä suru ja ilo
asuivat sydämessäni,
suru yhdessä kammiossa
ja ilo toisessa.
Sovittamatta erotettuina,
toinen yksin toista puolta hallitsi
ja toinen yksin toista.
Kun sitten ainoani
astui sydämeeni,
hän varmaan oven avasi
ja surun iloon liitti,
nyt suruni on autuas
ja ilo on täynnä murhetta.
(suom. Risto Ahti)


Jotkut teistä ovat ehkä huomanneet, että normaalistikin harvakseltaan päivittyvä blogini on nyt viime viikkoina hiljennyt tyystin.

Minulla on alusta asti ollut periaate, etten huoliani ja murheitani täällä blogissa levittele. Blogi on harrastusblogi ja varattu asioille, jotka tuottavat minulle iloa (ja silloin tällöin toisillekin siinä ohella). Muusta elämästäni en ole tarkoituksella kirjoittanut, sillä niille asioille on omat paikkansa muualla. Nyt minulle on kuitenkin tapahtunut niin iso ja mullistava asia, etten voi bloginpitoa jatkaa, ellen siitä täälläkin mainitse.

Lyhyesti: elokuun alussa avomieheni, rakkaimpani ja valittuni, kallein aarteeni ja elämänkumppanini, kuoli liikenneonnettomuudessa, menehtyi välittömästi kolaripaikalla. Järkytys on suuri, suru syvältä kouraiseva. Meidän piti mennä naimisiin lähiaikoina, mutta häiden suunnittelun sijasta jouduinkin aivan yllättäen järjestelemään hautajaisia. Täytin äsken vasta 30 ja nyt löydän itseni elämäntilanteesta, jossa joudun totuttelemaan lesken rooliin. Näin arvaamatonta on elämä. Yhteisiä vuosia meillä mieheni kanssa ehti olla kahdeksan; kaikki tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhteisiä ja pitkälle eteenpäin mietittyjä. Nyt jäin koiran kanssa kaksin. Menetykseni suuruutta ei voi sanoilla kuvata, en sitä edes yritä.

Seuraavat kuukaudet ja varmasti vuodetkin tulevat olemaan minulle vaikeita. Pimenevä syksy tuo oman sävynsä lähitulevaisuuteen. Tämä kädentaitoblogi on puolitoistavuotisen olemassaolonsa aikana muodostunut itselleni tärkeäksi harrastukseksi, ilon lähteeksi ja itseilmaisun välineeksi, yhdeksi monista. Myös kannustavat kommenttinne ovat tuottaneet minulle matkan varrella paljon iloa. Toivon, että kykenen jatkamaan blogin pitoa, sitten joskus kun siltä taas tuntuu. Niitä käsitöitä, jotka jäivät kesken ja jotka olin aloittanut ennen onnettomuutta, en ole vielä pystynyt ottamaan uudelleen esille. Ehkä joskus vielä kykenen. Olen kuitenkin aloittanut jotain muuta. Etupäässä yksinkertaisia ja lohduttavia töitä, tässä vaiheessa vain hyvin vähäistä keskittymiskykyä vaativia...

Tähän postaukseen en toivo kommentteja, pyydän, että mieluummin lähettäisitte minulle henkilökohtaista sähköpostia, jos haluatte tukea minua surussani. Osoitteeni löytyy sivupalkista. Tämä blogi ei jatkossakaan tule olemaan mikään julkinen päiväkirja vaan pysyy harrastusblogina. Suru kulkee mukana kaikessa mitä teen, mutta arkiset asiat jatkuvat. Käsillä tekeminen jatkuu muodossa tai toisessa.


Hopeapajullani on kahdeksan runkoa
Kuin kahdeksan nuoruutta
kahdeksan näköalaa,
Poutapäivinä se on avannut hallavan tukkansa
valloilleen.
Olen juonut sen varjossa kylmää teetä:
Minä tiedän,
että kuolemaa pelkäävät todella vain ne
jotka pelkäävät elää.

- Rakel Liehu (Ihmisen murhe on yhteinen, 1974)

Ei kommentteja: