Ei saisi valittaa säästä eikä vuodenajasta. Se on tyhmää, koska ne ovat asioita, jotka kuuluvat ehdottomasti luokkaan ”this too will pass”. Se menee ohi. Toisaalta niinhän kaikille asioille lopulta käy. On vain ihan pakko sanoa, että on kyllä kuukausi tämä marraskuu! Onneksi se on kohta ohi. Kuun alkupuolta helpotti ja valaisi yllättävä lumentulo mutta loppukuu on tuntunut sitäkin pimeämmältä. Kun marrasaika on joka vuosi miltei nitistää minut, en voi olla miettimättä, kenen esi-isän älynväläys aikoinaan oli päätyä tähän maailmankolkkaan asumaan. Epäilenpä että äänestystä asiasta ei tehty loka-marraskuun tienoilla… Jos minulla olisi
Tuulian Louhin kaltainen takki, voisin edes kiskaista sen ylleni ja hymistä ”taivahalla tummina pilvet käy, minä vain en taivu koskaan” (taannoisen Polar-juustomainoksen tapaan) ja kuvitella, että minusta löytyy Pohjolan esiäitien voimaa ja sitkeyttä selvitä karun ja pimeän maan oloissa. Kun ei ole tuollaista takkia, täytyy tyytyä kyhjöttämään kirkasvalolampun ääressä muistellen kaiholla juhannuksen tienoon vehreyttä ja valoisuutta. Tosiasiassa en suomalaisuuttani pois vaihtaisi. Ja huomisesta aletaan jo laskea joulukuun päiviä… ehkä tämä väsymyskin lähtee helpottamaan tästä...
Taukoamattoman pimeyden takia on vaikea saada hyviä kuvia blogiin. Tässä nyt kuitenkin ensimmäisiä valmiita tekeleitä tämän syksyn savikurssilta.
En ole varma onko keramiikka oikein minun lajini. Lasittaminen on todella vaikeaa ja sen pitäisi onnistua kerrasta, ei ole mahdollisuutta korjailuun jälkikäteen. Minua harmittaa, kun aloittelijana tekeleistä onnistuu käytännössä ehkä muutama ja loput ovat ongelmajätettä. Kauhistuttaa ajatellakin muinaisia ruukunsirpaleita ja sitä, että teoriassa minunkin surkeimmat kipponi voivat pahimmassa tapauksessa säilyä tuhansia vuosia jälkipolvien riesana. Mahtavaa. No, on kurssilla toki ollut kivaa ja kuvaan päässeisiin tuikkuvateihin olen kyllä ihan tyytyväinen.
Olen viimeaikoina väsäillyt myös joulukoristeita... Niistä lisää ensi kuun puolella. :)
